Monet pitävät Frankfurtia EU:n rahoituskeskuksena ja siten sen taloudellisena sykkivänä sydämenä. Samaa voidaan sanoa myös kansallisista pääkaupungeistamme ja jokaisen jäsenvaltion kahdesta tai kolmesta suurimmasta kaupungista. Suurin osa Espanjan varallisuudesta on keskittynyt Madridiin ja Barcelonaan. Mutta onko EU:n tulevaisuus riippuvainen vain niistä?
Me sosialistit ja demokraatit olemme vakuuttuneita siitä, että näin ei ole eikä voi olla. Itse asiassa Espanjasta tulee menestyvä yhteiskunta, kun vapautamme kansakuntamme koko potentiaalin - Madridista Kanariansaarten kaltaisille syrjäisimmille alueille ja Murcian maaseutualueille. Sama pätee varmasti myös EU:hun - Frankfurtista Suomen pohjoisimpiin alueisiin ja alueisiin, jotka kärsivät ilmastohätätilanteesta, erityisesti Puolan, Kroatian ja Kreikan tuhoisista tulipaloista ja tulvista kärsiviin kyliin ja pikkukaupunkeihin.
EU syntyi hankkeena, jolla on sosiaalinen sydän. Näin se pystyi vakuuttamaan kansalaiset siitä, että se ei ollut jotain abstraktia, vaan päinvastoin - jotain, josta oli suurta hyötyä jokaiselle heistä henkilökohtaisesti. Ensin - toisen maailmansodan raunioilta ja jälleen kerran - kylmän sodan päättymisen jälkeen. Yksi tämän kaiken parhaista ilmentymistä oli ja on edelleen koheesiopolitiikka. Miljoonat eurooppalaiset löysivät työpaikkoja koheesiorahastojen tukemista pk-yrityksistä, lapset ovat voineet pysyä kouluissa, ihmishenkiä pelastettiin sairaaloissa, jotka rakennettiin koheesiopolitiikan varoilla, ja ihmiset käyttivät näillä varoilla parannettuja EU:n infrastruktuureja päästäkseen näihin kouluihin ja sairaaloihin.
Euroopan komissio julkaisi hiljattain yhdeksännen taloudellista, sosiaalista ja alueellista koheesiota koskevan kertomuksensa, joka antaa meille tilaisuuden tehdä tilannekatsaus ja tehdä yhteenveto tämän suuren eurooppalaisen politiikan keskeisistä tekijöistä.
Ensinnäkin meidän on sanottava se ääneen: älkää tappako koheesiopolitiikkaa! Jotkin EU:n poliittisen kirjon oikeanpuoleiset ryhmät kyseenalaistavat avoimesti tämän merkittävän investointivälineen tarpeellisuuden. Vielä pahempaa - tämän lisäksi - on huolestuttava suuntaus, jossa rahaa viedään muihin oikeutettuihin ja painostaviin tarpeisiin, joita unionillamme on. On totta, että talouden elpyminen pandemiasta, energiakriisi ja kaikki muut seuraukset Venäjän hyökkäyksestä Ukrainaan edellyttävät epäilemättä EU:n varojen käyttöä. S&D-ryhmän mielestä tämä ei kuitenkaan voi - pääsääntöisesti - tapahtua tulevaisuusinvestointeihin tarkoitettujen koheesiorahastojen ehtymisen kustannuksella. Itse asiassa oikeiston poliittiset päättäjät ajattelevat tätä ensimmäisenä, kun on kyse rahan löytämisestä jokaisen kohtaamamme suuren kriisin ratkaisemiseksi. Tämä johtuu osittain siitä perinteisestä virheellisestä uskomuksesta, että koheesiopolitiikka on joidenkin jäsenvaltioiden säästöpolitiikkaa ja muiden menopolitiikkaa. Esimerkki tilanteesta, jossa puolalaiset työntekijät ja Bulgarian kansalaiset voittavat: on totta, että Sofian uudet raitiovaunut on rahoitettu Euroopan aluekehitysrahastosta. Mutta on myös totta, että nämä raitiovaunut on valmistanut ja toimittanut Sofiaan puolalainen yritys Bydgoszczin kaupungissa.
Toiseksi, pitäisikö meidän edelleen pitää BKT:tä ainoana indikaattorina sille, tarvitseeko jokin alue EU:n rahaa kehitykseensä? Tämä on kysymys, josta meidän on keskusteltava koheesiopolitiikan tulevaisuuden kannalta. Pitäisikö meidän määritellä BKT:n lisäksi joukko indikaattoreita, joissa otetaan huomioon sosioekonomiset näkökohdat, kuten työttömyysaste, koulutustaso ja terveydenhuollon saatavuus? Entä voisiko indikaattoreihin lisätä ilmasto- ja ympäristönäkökohtia, kuten sen, kuinka paljon alue on alttiina ilmastonmuutoksen vaikutuksille ja mitkä ovat sen sopeutumistarpeet tähän muutokseen? Alueemme ja niiden tarpeet eroavat toisistaan suuresti, ja sen jättäminen yksinomaan BKT:n perusteella ei ehkä ole paras ratkaisu tulevaisuudessa.
Kolmanneksi on usein niin, että Euroopan suurten pääkaupunkien metropolialueita ympäröivät haavoittuvat alueet, joiden sosioekonomiset indikaattorit ovat heikkoja. Näitä kutsutaan alueiden sisäisiksi eroiksi. Tulevassa koheesiopolitiikassa on puututtava tähän ongelmaan ottamalla taloudellinen potentiaali käyttöön kaikkialla ja luomalla laadukkaita työpaikkoja.
Entä miten paikallis- ja aluehallinnot osallistuisivat enemmän varojen käytöstä päättämiseen, täytäntöönpanoon ja seurantaan? Tämä olisi parempi tapa investoida älykkäämmin, lisätä EU:n varojen käyttöä ja tuoda tulokset lähemmäksi kansalaisten todellisia ongelmia.
Viidenneksi, painostava kysymys väestökadosta. Koheesiopolitiikassa on investoitava inhimilliseen pääomaan ja varmistettava ihmisten oikeus jäädä omille alueilleen, mikä tasapainottaa kasvua EU:n alueiden välillä. Yhteyksien, kuten nopeiden internetyhteyksien, tarjoaminen myös vuoristo- ja maaseutualueilla on erittäin tärkeää. Kun olemme vuosia keskittyneet kaupunkialueisiin, nyt on aika laajentaa painopistettä ja antaa EU:n alueelliselle Agenda 2030:lle tärkeä rooli, kuten Euroopan parlamentti hiljattain vaati.
Kaikki nämä kysymykset on otettu esille. Sosialisteilla ja demokraateilla on vastaukset, ja uskomme, ettei kenenkään jättäminen taakseen ole pelkkä iskulause. Se on poliittinen ohjelma, jonka olemme valmiita toteuttamaan. Jos EU epäonnistuu koheesiopolitiikassa, se olisi anteeksiantamaton lahja äärioikeistolle.
Marcos Ros Sempere on espanjalainen Euroopan parlamentin sosialistien ja demokraattien edistysliiton jäsen. Hän on ryhmän tiedottaja Euroopan parlamentin aluekehitysvaliokunnassa.
